torstaina, maaliskuuta 26

HUTKIVAA JOURNALISMIA


Katja Boxberg ja Taneli Heikka todistavat nykyisaikoina joka tuutissa julkaisemansa "Lumedemokratia"-kirjan pohjalta. Harvoin on yhtä köykäisillä tiedoilla ja avuttomalla aikalaisanalyysilla saatu näin paljon julkisuutta. Samalla Suomen toimittajakunta on taas tahattomasti näyttänyt ennestäänkin tunnetun ammattitaidottomuutensa. Toimittajan ensimmäinen edellytys on osata kysyä eikä langeta kritiikittömään joukkohurmioon kuten tämän tapauksen kohdalla on tapahtunut.

"Lumedemokraattien" pääväite on, että Suomessa vallitsi 70-luvulla demokratian täydellinen rappio, jonka huippu oli presidentin valinta poikkeuslailla ilman vaaleja 1973. Ratkaisu ei tietenkään ollut erityisen tyylikäs, mutta lopputuloshan olisi ollut sama vaikka vaalit olisi järjestettykin. Kirjoittajien suhteellisuudentajun puutetta osoittaa, että tämä yksittäistapaus on heidän päätodisteitaan.

Historiaa voi toki tutkia ja siitä kirjoittaa vaikkei olisi kyseistä aikaa itse elänytkään. Tälläkin kertaa kyllä huomaamme ettei se olisi asioiden ymmärtämiselle haitaksi. (Nämä sankarimme puhuvat eläneensä 70-luvulla. Aivan, mutta lähinnä seimi-ikää). Jokainen 70-luvulla aikuisena elänyt tietää ja toivottavasti vielä historian tahallisesta vääristelystä huolimatta muistaa, että Suomi oli tuolloin paljon demokraattisempi maa kuin koskaan sen jälkeen, 2000-luvusta puhumattakaan. Ihmiset kokivat aidosti osallistuvansa poliittiseen päätöksentekoon, josta johtuen äänestysprosentit olivat aivan toista luokkaa kuin nykyisin. Oltiin poliittisesti paljon tiedostavampia, tietoisia ja - tietäviä- aivan tavallisenkin kansan parissa. Kunnallis- ja ay-politiikka oli paljon lähempänä ihmisiä kuin nyt. Politiikka oli politiikkaa eikä eliittiedustajien mies-nais -suhmuroinnin seuraamista iltalehdistä kuten nyt.

Tästä kaikesta seuraten kansaa johtivat vielä henkilöt, jotka olivat aidosti kiinnostuneita maan ja kansan oloista. Poliittiset päättäjät eivät olleet vieraantuneet kansasta eikä taloudellista eriarvoisuutta ollut nykyisissä mitoissa. Koko kansan hyvinvointia oli pitkäjänteisesti parannettu sotien jälkeisen ajan. Kekkonen runnoi 1975 kasaan hätätilahallituksen kun työttömiä oli peräti hiukan yli 50´000! Jos nykyään päästäisiin tällaisiin lukuihin ei itsekehulla olisi loppua.

Ulkopoliittinen suomettuminen ja Neuvostoliiton myötäily oli kirjoittajien mukaan pääsynti. Lähestymistapa on merkillinen. Eikö pitäisi tutkia saavutuksia sekä sisä- että ulkopolitiikassa? Suomessa asiat ainakin tavallisen kansan kannalta etenivät koko ajan parempaan suuntaan. Tasa-arvo mm. koulutuksessa sekä hyvinvointi lisääntyivät. Tulevaisuuteen suhtauduttiin syystäkin toiveikkaasti. (Ei ihan huono asia yhteiskunnallisesti ja mielenterveydellisesti. Miten nyt?) Mitä olisimme saavuttaneet Neuvostoliiton uhittelulla, paitsi menettäneet työpaikkojamme? Vaarantaneet maamme turvallisuuden muttemme olisi voineet mitenkään vaikuttaa NL:n asioihin. Kekkosen viisasta ulkopolitiikkaa vastustivat näkyvimmin mm. Tuure Junnila, Kauko Kare, Pekka Vennamo, "Jorisee" Ehrnroot & Co (hatunnosto heille eikä jälkeenpäin huuteleville). Kuvittelevatko pamfletistit, että näiden herrojen johdolla maamme ulkopolitiikka olisi ollut kovin hohdokasta?

Mitä vikaa oli Kekkosen ulkosuhteiden periaatteissa: "Suomen rooli mieluummin lääkärinä kuin tuomarina" sekä "ystävät lähellä ja viholliset kaukana"? Nykyiset johtajat änkeävät uhallakin maatamme mukaan konflikteihin ympäri maailmaa sekä sitovat käsiämme liittosopimuksiin, joista ei ole odotettavissa kuin vaarallisia seurauksia muttei kuitenkaan tosipaikan tullen mitään turvaa.

Taistolaiskritiikki on aina hauskaa. Unohdetaan vain taas se, että kyse oli pienen valtaa vailla olevan porukan touhusta. Yksikään taistolainen ei päässyt aikanaan edes eduskuntaan saati muualle. Toimittajat ja taiteilijat toivat tietenkin näkyvyyttä liikkeen todellista painoarvoa enemmän. Puheet väkivallasta laululiikkeen yhteydessä ovat järjettömiä. Porvari nukkui 70-luvullakin tyynen rauhallisesti.

Kirjoittajilla on kyllä myös ihan päteviä huomioita konsensuksesta ja vallan keskittymisestä. Ylipäätään ihmettelen tätä yletöntä innostusta 70-lukuun. Eikö olisi tähdellisempää keskittyä aikaan, jota juuri elämme? Syytä totisesti olisi!

Ei kommentteja: